Jos joskus on ollut aikoja, ettei oikeasti ole ollut mitään tekemistä, niin nyt on kyllä toisin. Ei minkäänlaista aikaa edes pysähtyä hetkeksi miettimään hiukan pidempään mihin päin onkaan menossa.
Enkä edes ymmärrä miten olen ajautunut tällaiseen tilanteeseen.
Liian paljon tapahtuu ihan liian pienessä ajassa, ja koko ajan joku tahtoo jotain. Jatkuva riittämättömyyden tunne pukkaa päälle. En yksinkertaisesti pysty siihen kaikkeen mitä ihmiset multa haluavat.
Ja vaikka menen ja tulen minkä ehdin, niin tuntuu että olen hylännyt juuri sen ihmisen joka eniten tarvitsisi huomiota. Sen kaikkein pienimmän. En vain ehdi antamaan omasta ajastani edes sitä pienintä hetkeä niin usein kuin haluasin.
Se asia vaivaa ihan vitusti ja syyllistää.
Tiedän mitä halua ja tiedän kuinka se saavutetaan. Silti ahdistaa ihan saakelin paljon, koska en ole kuitenkaan ihan varma mitä nyt olen tekemässä.
Päällimmäisenä on koko ajan tunne, että päin persettä menee kuitenkin. Teki sitten mitä tahansa loppupeleissä.
Ei siis vaan hymyilytä tai ole muutenkaan mitenkään positiivinen olotila. Ei vaan ole. Enkä usko että ihan hetkeen sellaista on näkyvissäkään.
Yhä useampi ihminen rupeaa ärsyttämään päivä päivältä hiukan enemmän. Kaikki pienetkin asiat syö mieltä ja vituttavat koko ajan enemmän ja enemmän.
Hetkittäin tekee mieli yksikertaisesti huutaa.
Kaikista eniten kun nyt vaan toivoisin voivani olla ihan yksin. Rauhassa.
Eikä vaan just nyt. Vaan aina. Jatkuvasti.
Ajatukset on niin sekavia, ei tästä kukaan ota selvää.
Salailua, piilottelua, hiipailua. Vittu pää hajoaa tähän. Miksi onnistun tekemään kaikesta niin saakelin vaikeeta, kun sen ei ees pitäisi olla. Ehkä mä en kuitenkaan halua olla sellainen kun olen, ja siksi teen kaikkeni jotta olisin edeleen piilossa todellisuutta. Tai kyllä mä kait haluan, mutta en vain voi ja uskalla. Oon raukkis siis. Kaikki muut vaan tuntuu olevan niin vapautuneita ja sinut itsensä kanssa, että oma elämä tuntuu vieläkin vaikeammalta. Mutta ketäpä muutakaan voi syyttä elämänsä vaikeaksi tekemsestä, kuin itseään.
Melkein kaksi viikkoa meni, että taisin olla joka vitun ilta kännissä. Onnistuin silti aina jotenkin aamuisin raahautumaan duunipaikalle. Hirvee vapian ja tärinä, mutta eikun lisää viinaa. Ja loppujen lopuksi se ei ees helpottanut oloa. Ei edes hetkellisesti, vaikka niin toivoinkin. Mutta ei tää selvänäkään oleminen tee asioista yhtään sen selkeämpiä.
Pitäs varmaan jotenkin ryhdistäytä, mutta kun ei kiinnosta.
