Turvallisesti piilossa

Viikonlopun jäljiltä on syyllinen olo. Vaikka ei mulla pitäisi olla, tai siis enhän ole olut tilivelvollinen kenellekkään tekemisistäni enää pitkään aikaan. Paitsi itselleni. Tiedän itseni millainen olen, tai siis ainakin ajoittain uskon tietäväni, ja kyllä mä ihan varmaan tiedänkin. Silti aina välillä lähden mukaan leikkiin johon ei pitäisi ryhtyä.

Ihmisiä sattuu ihan turhaan. Se on kumma, että vaikka tietää ettei tekosistaan välttämättä seuraa mitään hyvää yhtään kenellekkään niin silti sitä ei vaan tajua. Koska ei se voi olla niin ettei vaan välitä, sillä kyllä mä mielestäni välitän asioista. Mut jotenkin järki vaan sumentuu. Sit on pitkä aikaa tällanen paska fiilis ja morkkis ettei mikään oo pahempaa. Mä en ees haluu nähä oikein ketään vaan olla ihan omissa oloissani ja se tunne voimistuu koko ajan. Ei jaksa oikein yhtään mitään.

Jos pystyis omaamaan sen verran selkärankaa, että kykenis sanoo ihmisille miten asioiden oikea laita todellisuudessa on. Eikä lähtis aina vetään jotain teatterii ja esittää taas iänikuista “Hei tässä on ihan tavallinen hetero!” esitystä. Varsinkin kun kyseessä on toisen ihmisen tunteet, ja koko vitun monimutkainen elämä parisuhteineen ja aviomiehineen.