Turvallisesti piilossa

Aina välillä sitä miettii miten pieni tämä maailma oikeesti onkaan. Olin tuossa kerran vierailulla ystäväni luona, kun törmäsin siellä ihmiseen jonka olin viimeksi tavannut jotain 15 vuotta sitten. Aivan puun takaa tämä kaveri pöllähti sinne paikalle ja sai meikäläisen hieman hämilleen. Meni kaffetkin väärään kurkkuun. Ovat kuulemma olleet kavereita iät ja ajat. Ei ole asia koskaan vaan aikaisemmin tullut puheeksi. Tunsin jo kuinka posket rupesivat punottamaan, kun ystäväni siirsi keskustelun sujuvasti siihen että mistä me oikein toisemme tunnetaankaan. Jostain menneisyydestä. Niinpä.

Eipä siinä sitten sen kummempaa. Ystävä menneisyydestä pyysi puhelinnumeroani jotta voitaisiin joskus muistella menneitä ja hätäpäissäni sen sitten jopa annoin. Enpä oikein voinut kieltäytyäkkään. Olisi tullut kiusallinen olotila.

No tilanne tuli ja meni. Elämä jatkui eikä koskaa mitään kuulunut. Paitsi sitten aikojen päästä tuli tekstiviesti, että voitais tavata ja muistella. Vastailin mitä vastailin ja tekstailtiin jotain. Sitten taas hiljaista, ei niin mitään. Kunnes nyt pukkaa viestiä ja jokainen viesti on edellistä rohkeampi ja vihjailevampi. Haluaisi kovasti tavata ja muistella “lähemminkin”. On kuulemma eukkokin lähtenyt joten aikaakin olisi.

Aarggh!

Nyt on tunne, että olen antanut ymmärtää jotain ihan liikaa niissä viesteissäni. Se mitä tapahtui teininä oli kivaa silloin, mutta ei mulla ole mitään halua kokea niitä muistoja nyt uudelleen. Tai no ehkä vähän, mutta ei oikeesti.