Turvallisesti piilossa

Kello on kaksi yöllä. Melkein 16 tunnin työpäivä vihdoin takana. Luulisi että väsyttäisi ihan sikana, mutta ei. Ylikierroksilla mennään sen verran, että ei ole väsymyksestä tietoakaan. Fyysisesti on duuni loppu jo, mutta ihan kuin pää ei sitä olisi vielä tajunnut. Sen kerran kun ei todellakaan tarvitsisi niin virtaa riittäisi.

Näin yöllä kun työhön suunnattua energiaa jää käyttämättä, niin se purkautuu sitten jotenkin muuten ulos. Ajellessani kotiinpäin ajattelin kaikkea niitä asioita mitä tänäänkin tuli ihmisten kanssa työpäivän aikana juteltua. Ja jos ei välttämättä niitä, niin niihin jotenkin liittyviä asioita.

Jotenkin ajatukset kulkeutuivat taas, kuten niin monesti aikaisemminkin, omaan elämääni. Siihen mitä tahdon ja mitä uskallan elämältäni haluta. Ensimmäisen kerran todella pitkään aikaan tunnen omaavani niin paljon energiaa, että jos joku tulisi juuri tällä hetkellä kyselemään ja arvostelemaan elämääni, ja minua. Niin pystyisin todellakin käskeä häntä painumaan mielipiteinensä sinne minne valo ei tunnetusti koskaan ikinä paista. Ja syvälle.

Voisin ehkä jopa sanoa että mä oon mä. Vitut sun mielipiteistä.

Tiedän kuitenkin jo kokemuksesta, että aamulla (tai päivällä) kun herään. On maailma jälleen palannut omalle radalleen. Siis ainakin minun elämäni, muusta maailmasta en tiedä. Mä siis mitään kellekkään mistään sano. Olen ja jatkan elämääni vaan eteenpäin. Kuten aina.