Aihe: Elämä
Aina ajoittain elämä vie mukanaan semmoista vauhtia, ettei oikein ehdi pysähtyä miettimään mitä onkaan oikein tekemässä. Viime aikoina on duunin puolesta ollut sen verran tapahtumarikasta toimintaa, ettei ole ollut aikaa millekkään muulle. Pitäisi varmaan opetella sanomaan useammin tiukasti ei sen sijaan, että lähtee mukaan kaiken maailman projektiryhmiin. Mielenkiintoa löytyy itse hommia kohtaan, mutta itseni tuntien tiedän että valtava alkuinnostus saattaa lopahtaa hyvinkin yllättäen kuin seinään. Ja sen jälkeen kaikki on yhtä takkuamista. No nyt kun on kuitenkin lähtenyt mukaan niin kait se on vain jotenkin pyrittävä pitämään mielenkiinto yllä. Projektiluontoisissa hommissa on kuitenkin se hyvä puoli, että jossain vaiheessa ne aina päättyy eivätkä jatku loputtomiin. Ellei kohdalle satu sitten joku ikuisuusprojekti joka ei etene sitten mihinkään.
Siivoilin ja järkkäilin aikani kuluksi komeroon kertynyttä tavarapaljoutta. Yhden edellisestä muutosta vieläkin tyhjentämättä olleen pahvilaatikon kätköistä löytyi joskus yksinäisyyden hetkillä täytetty päiväkirjan kyhäelmä. Kuvia, leikkeitä ja tekstiä sivu kaupalla, elämän vaiheesta jolloin tulevaisuus tuntui epävarmalta. Luulin jo hävittäneeni koko kirjan mutta sieltä se vain putkahti esille. Hyvin piilotettuna oli ollutkin tavarapaljouden perällä nämä vuodet. Vähän sekavaa tekstiä, mutta silloin se on varmaan tuntunut järkevältä kirjoitukselta.
“…kaikki oli jo silloin päin vittua. Ei siinä voinut elää. Hengittäminenkin oli vaikeaa. Oltiin sompailtu edes takasin jo muutaman kerran. Kukaan ei voinut elää niin. Olin ajellut pimeässä päämäärättömästi varmaan tuntikausia. Muistan kuinka kännykkä oli soinnut sinä yönä monta kertaa, mutta olin ollut vastaamatta siihen. Jossain vaiheessa se oli vain lakannut soimasta. Muistan se ahdistuksen että pakkohan mun on mennä sinne takaisin, mitä vittua mä muutakaan olisin muka voinut tehdä. Mutta sinä yönä tein kuitenkin päätöksen. En mennyt enää takaisin kotiin perheeni luokse. Jätin vaimoni, lapseni ja kotini. Ja väittää kuka mitä tahansa ni se ei tiedä. Se oli elämäni tähänasti vaikein päätös mitä olin joutunut tekemään. Jos joku vain osaisi kuvitella minkälaisen taistelun olin käynyt sisälläni ennen kuin tähän olin päätynyt. Mutta nyt olin päätökseni tehnyt. Tulisi mitä tahansa en palaisi enää entiseen. Päätökseni satutti viattomia ihmisiä, myös itseäni. Vaikeinta on tiedostaa että särjin silloin jonkun sydämen. Aikuisista viis. Mutta samalla iskin kerralla pirstaleiksi yhden pienen ihmisen maailman…”
Pitäisi varmaankin polttaa koko kirja pois. Siellä on paljon kirjoituksia joiden lukeminen ahdistaa ja palauttaa mieleen asioita joita ei välttämättä tarvitsisi muistaa. Ja asioita joita ei kenekään koskaan tarvitse tietää. Just nyt en edes tajua miksi olen sen säästänyt.
Aurinko paistaa ja linnut laulaa. Ihmiset on ärsyttävän iloisia ja pirteitä. Takaisin pimeä ja synkkä vuodenaika. Pimeässä on helpompi olla masentunut. Kevät tuntuu tulevan ihan liian aikaisin.
Aihe: Elämä
Kello on kaksi yöllä. Melkein 16 tunnin työpäivä vihdoin takana. Luulisi että väsyttäisi ihan sikana, mutta ei. Ylikierroksilla mennään sen verran, että ei ole väsymyksestä tietoakaan. Fyysisesti on duuni loppu jo, mutta ihan kuin pää ei sitä olisi vielä tajunnut. Sen kerran kun ei todellakaan tarvitsisi niin virtaa riittäisi.
Näin yöllä kun työhön suunnattua energiaa jää käyttämättä, niin se purkautuu sitten jotenkin muuten ulos. Ajellessani kotiinpäin ajattelin kaikkea niitä asioita mitä tänäänkin tuli ihmisten kanssa työpäivän aikana juteltua. Ja jos ei välttämättä niitä, niin niihin jotenkin liittyviä asioita.
Jotenkin ajatukset kulkeutuivat taas, kuten niin monesti aikaisemminkin, omaan elämääni. Siihen mitä tahdon ja mitä uskallan elämältäni haluta. Ensimmäisen kerran todella pitkään aikaan tunnen omaavani niin paljon energiaa, että jos joku tulisi juuri tällä hetkellä kyselemään ja arvostelemaan elämääni, ja minua. Niin pystyisin todellakin käskeä häntä painumaan mielipiteinensä sinne minne valo ei tunnetusti koskaan ikinä paista. Ja syvälle.
Voisin ehkä jopa sanoa että mä oon mä. Vitut sun mielipiteistä.
Tiedän kuitenkin jo kokemuksesta, että aamulla (tai päivällä) kun herään. On maailma jälleen palannut omalle radalleen. Siis ainakin minun elämäni, muusta maailmasta en tiedä. Mä siis mitään kellekkään mistään sano. Olen ja jatkan elämääni vaan eteenpäin. Kuten aina.
Pesin perjantaina koneellisen pyykkiä, tai ainakin laitoin pesukoneen pyörimään. Hetki sitten huomasin pyykkien olleen viimeiset kuusi päivää siellä koneen sisällä märkinä. Miks ihmeessä kukaan ei ole käynyt laitamassa niitä kuivumaan. Se sama ihminen voisi aina ohimennessään täyttää tuon astianpesukoneenkin niin olisi edes joskus puhtaita kuppeja joista tarjota vieraille kaffea. Mutta ei. Kukaan ei tee täällä huushollissa minkäänlaisia kotitöitä. Satunnainen imurointikaan ei olisi pahitteeksi. Ja samalla kun imuroi niin se joku voisi kerätä nuo kaikki kalsarit, sukat ym. rytkyt lattioilta ja viedä nekin edes pyykkikoriin. Jos vaikka joku sitten hoksaisi laittaa ne peseytymään. Ja jos kerta pesee, niin vois sitten muistaa kanssa laittaa ne kuivumaankin. Kiitos.
Töissä oli käynyt aktiivinen nuorimies kyselemässä josko löytyisi töitä. Ihailtavan oma-aloitteista toimintaa. Osoitus jo sinänsä jostain. Aikaisemmin kirjoittamani pähkäily miten tunnistaa homot osioon tuli yllättäen myös lisävalaistusta. Työnhakija kun oli ilmiselvästi kuulemma ollut homo. Ihmettelin siinä sitten kahvitauolla ääneen miten esimieheni päätyi diagnoosiinsa.
Havainto 1. Kaverilla oli sävy sävyyn vaatteet. Pipo, kaulaliina ja lapaset sointuivat kuulemma väreiltään yks yhteen kenkien kanssa.
Havainto 2. Tyypin istuma asento ei ollut miehinen.
Havainto 3. Nuorimies myös oli puhunut käyttäen kirjakieltä.
Diagnoosi: Vain homo pukeutuu tyylikkäästi. On ihan homoa istua jalat ristissä. Vain homot käyttävät kirjakieltä puhuessaan. Siis selkeesti homppeli.
Kysyin sitten, että mitäs jos itse pukeutuisin huomenna töihin tullessani trendikkäästi ja käyttäisin jatkossa vain kirjakieltä puhussani. Työkaveri möläytti ensimmäisenä mielipiteensä asiasta
“Yök. En vois kuvitellakkaan sua sellaisena.”
On se niin mukavaa, kun on avarakatseista ja suvaitsevaa porukkaa duunissa.
Tämä jatkuva alakuloinen olotila ei ota päättyäkseen. En enää ole vihainen, jos oikeasti edes olinkaan, ehkä se vain tuntui siltä. Viha olisi ehkä helpompaa purkaa ulos kiukutteluna, kuin tällainen määrittelemätön matalapaine. Viha on konkreettisempaa.
Syrjäydyn koska elämässäni ei ole ketään kenen kanssa voisin asioista vapautuneesti keskustella. Netissä tuntemattomien anonyymien kanssa käydyt keskustelut eivät ole lainkaan sama asia, kuin jos tuossa vieressä istuisi joku jonka kanssa voisi oikeasti vaihtaa ajatuksiaan.
Olen kuvitellut, että tällaisena nettiaikana kaikenlaisilla keskustelupalstoilla mielipiteitäni ja ajatuksiani kertoneena olisin jotenkin parempi myös todellisessa elämässä tapahtuvassa kahden ihmisen välisessä vuorovaikutuksessa. Ei se kuitenkaan niin ole. Yhtä vaikeaa se on luoda kontaktia toiseen ihmiseen kuin ennenkin. Ellei jopa työläämpää.
Uusien ihmissuhteiden luominen tyssää useimmiten siihen, että jo ensimmäinen negatiivinen kommentti toiselta osapuolelta tai pienikin merkki mahdolisesta ahdasmielisyydestä saa minut vetäytymään oman muurini taakse piiloon ja sulkeutumaan. Minuutensa salaaminen vie voimia.
Ja yksinäinen vanhuus on vuosi vuodelta lähempänä.
Kirjoituksen taustalla soi HIM ‘Sleepwalking past hope’.
