Jumalaton ryske, huuto ja lasten itku. Naapurissa taisi joku saada jälleen turpaansa ja kunnolla. Missä vaiheessa pitäisi puuttua?
Kaiken metelin jälkeen seuraava aavemainen hiljaisuus saa ihon kananlihalle.
Työkaverit ovat taas saaneet päähänsä loistoidean. Haluavat, että lähden huomenna heidän kanssaan heterotanssiravintolaan “naisenhakuun”. Voi ei. Kohteena heidän mukaansa on sellainen paikka, että sieltä saa. On kuulemma semmosta karjaa aina paikalla, joka tieten tahtoen nimenomaan jopa etsii itselleen seksiseuraa. Epätoivoisia eronneita ja karanneita keski-iän saavuttaneita naisihmeisiä. Tuo tieten tahtoen tapahtuva seksiseuran hakeminen taitaa kuitenkin olla vain työkavereiden ihan oma näkemys kyseisen tanssiravintolan naisasiakaskunnasta.
Paniikissa kun siihen hätään en sitten mitään hyvää tekosyytä keksinyt, lupauduin vastahakoisesti lähtemään mukaan. Se on sitten kait löydettävä joku harakka kylkeen edes tuon yhden illan ajaksi, jotta saa jatkossa edes hetken olla rauhassa näiltä paritusyrityksiltä. Ja mikä sitä paremmin kiillottaisi tuota julkista heterokuvaa, kuin hätäinen ja näkyvä naisseikkailu.
Tarvii ottaa hiukan estoja purkamaan ihan rehellistä viinaa niin eiköhän siitä illasta hengissä selvitä. Tässä kerran kun vain menin tekemään jotain vastaavaa oli lopputulos hiukan kaoottinen. Tapaus johti hieman liian pitkälle ja suostuin tapailemaan naista sitten muutaman kerran jälkikäteenkin. Kun omat tarkoitusperät suhteelle olivat eri maailmasta kuin naikkosen, aiheutti suhteen katkaiseminen jokseenkin kiusaantuneita tilanteita.
Kun naikkonen ei lopulta yksinkertaisesti suostunut ymmärtämään suoraa puhetta ettei hommasta tule mitään sen enempää, meni homma ihan överiksi. Typykkä sai sitten eräänä viikonloppuna viinahuuruissaan omasta mielestään loistoidean. Aamuyöllä siinä neljän pintaan ravintoloiden sulkeuduttua konttasi hän oveni taakse rämpyttämään ovikelloa ja vuodattamaan rakkauden tunnustuksiaan postiluukun kautta. Kovasti hän tahtoi keskustella vielä meidän suhteesta. Sinnikäs oli, se pitää tunnustaa.
Mikäs siinä sitten muu auttoi kuin keskustella. Ei vaan enää siinä vaiheessa neidin jalat kantaneet niin paljon jotta korkokengissään ja leningissään olisi päässy edes kunnolla tolpilleen. Siinä sitten kului tovi jos toinenkin jutellen ovenraossa naapureiden iloksi. Lopulta sain kuitenkin tämän uskomaan ettei täältä yöpaikkaa herunut ja suostuteltua kotimatkalle. Tilasin taksin ja taksikuskin ystävällisellä avustuksella kirjaimellisesti kannoimme neidin sinne auton kyytiin.
Ei enää ikinä sellaista, toivottavasti.
Tarkkaa päivämäärää en muista, mutta näinä aikoina tuli/tulee täyteen kuusi vuotta sinkkuelämää. En voi sanoa ettenkö nauttisi sinkkuudesta yli kaiken. Sinkkuna olemisessa ei oikeastaan ole paljon puolia jotka sinänsä tuntuisivat puutteelta.
Silloin kun elämä todella mättää turpaan kaipaa kieltämättä vierellensä ihmistä joka rutistaisi lämpimään halaukseen ja lohduttaisi. Enkä voi kieltää etteikö yksin olleessaan tulisi joskus tunne, että olisihan se ihan mukava kun voisi tässä iltaa istuessaan jakaa näitä ajatuksiansa ihan livenä jonkun kanssa. Silti vaikka yksinäisyys välillä saattaa hieman masentaakkin, niin viihdyn kuitenkin suunnattoman hyvin myös ihan omissa oloissani. Yksinäisyys siis ei ole pelkästään mikään sinkkuelämän negatiivinen puoli.
Seksin puute, tai se ettei sitä ole helposti saatavilla on laskettava sinkkuelämän huonoihin puoliin. Seksin harrastaminen jatkuvasti yksinään käy pidemmän päälle puuduttavaksi, ja uusien virikkeiden löytäminen siihen on hankalaa. Ei seksi yksin mitenkään huonoa ole, mutta onhan se nyt ihan eri asia harrastaa seksiä jonkun toisen ihmisen, kuin vain itsensä kanssa.
Kyllähän sitä seksiseuraakin löytäisin, ja olen kyllä löytänytkin, nettipalvelujen kautta. Nytkin on parin tyypin kanssa ahkeraa viestittämistä. En vain ole koskaan oikein innostunut satunnaisesta seksistä tuntemattomien miesten kanssa, ja välillä tuntuu että kukaan ei mitään muuta etsikkään deittipalveluista kuin nopeaa anonyymiä panoa. Minä taas en, en vaikka kuinka panettaisi. Kun omat kädet ei riitä, niin ihan suurimpaan ja kovimpaan puutteeseen löytyy tietty tuttu ja turvallinen vakipanokaveri, järjestely joka ei ole pettänyt vielä koskaan.
Hyvään seksiin kuluu mielestäni myös se että tuntee toisen osapuolen edes joten kuten. Ja siihen tarvii jonkin asteista tapailua tai seurustelua. Seurustelu taas ei kuulu tällä hetkellä mitenkään suunnitelmiini. Jos tuon ystäväpiiriin uuden miehen, ja tapailu aina jossain vaiheessa johtaa jonkin asteiseen näkyvyyteen, niin se taas aiheuttaa epämukavia kysymyksiä joihin ei ole olemassa vastauksia. Aina joku utelias ryhtyy kyselemään, että kuka toi on? Mistä sä sen tunnet? Ihmiset kun harvemmin kykenevät olemaan tunkematta nokkaansa muiden asioihin.
Varsinkaan sellaisiin jotka eivät heille kuulu. Vinkkinä vaan veljenvaimolle 
Kirjoituksen taustalla soi Dannyn ‘Do Or Die’ kappale.
Naisellisuus ei ainakaan ole miehessä se, joka meikäläisessä ensimmäisenä kiinnostuksen herättää. Jonkin asteinen tyttömäisyys on ihan ok, mutta tyystin neitimäisesti käyttäytyvät kundit herättävät korkeintaan huvittavuutta. Ei niitä kukaan voi ottaa koskaan vakavasti.
Valtamediassa homot esitetään aina jonkin asteisina naminamipusipusihalihali ihquina tyyppeinä jotka tietävät nykymuodista ja trendeistä kaiken ja se on heille kaikki kaikessa. Doh. Typerä mielikuva. Eihän kukaan voi oikeasti olla edes sellainen trendipelle.
Miehen pitää ensisijaisesti olla nimenomaan Mies. Ei tietenkään mikään ylimacho, ylipumpattu karvainen ihaskimppu jolla ei toimi aivojen lisäksi mikään muukaan elin. Loppupeleissä sillä hauiksen koolla, pepun kiinteydellä, kalun koolla tai sinisillä silmillä ei ole mitään merkitystä jos muu paketti on tyhjä. Voihan mainituista avuista tietty hetken iloa olla, mutta pitemmän päälle luultavasti rupeaa maistumaan puulta.
Unelmamiehen pitää olla sellainen ihan sopusuhtainen, sympaattinen, omia ajatuksia omaava ja edes jonkin verran itsevarmuutta huokuva normi kundi. Heteron oloinen homomies. Sisäsiisteys on tietty olettamuksena aina. Miehet joka eivät tajua vaihtaa kalsareita tai käydä suihkussa päivittäin etovat. Ja miettikää kun on oikeasti uroita jotka eivät tajua pestä edes hampaitaan, hyi vittu mikä dunkkis.
Ulkoisien seikkojen lisäksi Nami nami tyyppejä vielä enemmänkin ärsyttää miehet jotka eivät omaa minkäänlaista omaa tahtoa, omaa mieltä, omaa halua. Sellaiset liian alistuvat jotka eivät osaa tosipaikan tullen edes sanoa mitä itse oikeasti haluavat. Sellaisiakin löytyy. Jopa sellaisia jotka vielä kolmenkympin kiiriessä jo kantapäillä asuvat mutsinsa kanssa. Jos mies ei kolmekymppisenäkään vielä ole muuttunut itsenäiseksi ja alkanut elämään omaa elämäänsä, niin ehkä sellaisen on tarkoitus viettää loputkin aikansa äitinsä helmoissa. Turvassa sielläkin.
Kauniita miehiä on mukava katsella ja ihailla, ainakin umelmissa. Mutta harva meistä etsii itsellensä vain kiiltokuvaseuraa. Pitkällä aikavälillä kun se sileys ja kiinteys muuttuu vanhetessa joka tapauksessa ryppyiseksi ja pehmoiseksi. Onko se sitten kiva joku aamu herätä ja huomata elävänsä ryppyisen rusinan kanssa jolla ei ole mitään sanottavaa.
Tämä ihannemies on unelmoitu kuunnellen Sturm und Drangin ‘Indian’ kappaletta.
Itselleni on aina ollut vaikea luoda uusia kontakteja muihin ihmisiin. Ajattelen aina lähtökohtaisesti uusista ihmisistä, että he haluat kuitenkin lopulta jotenkin satuttaa minua. Tai sitten nauravat selkäni takana ja pilkkaavat. Ei voi sanoa ettenkö olisi yrittänyt päästä arkuudestani eroon, sillä todellakin olen.
Itse aina haen syytä arastelulleni jostain niinkin kaukaa kuin ylä-asteelta saakka. Ne kolme vuotta olivat elämäni kurjimmat vuodet. En ole halunnut jälkikäteen olla missään tekemisissä keneenkään omaan ikäluokkaani kuuluvista ihmisistä, vaikka olen koko elämäni asunnut täällä samalla pienellä paikkakunnalla niiden samojen naamojen kanssa.
En tiedä mitään niin raadollista kuin kouluyhteisö ja teini-ikäiset lapset. Ensimmäiset muistot mitä tulee koulusta mieleen on mustelmat, iskut, kyyneleet ja suunnaton pelko. Vihasin koko vitun systeemiä kun sinne oli vaan pakko mennä joka aamu. Toivoin joka päivä olevani näkymätön ja huomaamaton ettei kukaan vaan kiinnittäisi mitään huomiota minuun. Näytin varmaan todelliselta ressukalta joka kulki enimmäkseen aivan yksin pitkin koulun seinustoja. Liikuntatunneilla olin aina se joka jäi viimeiseksi seisomaan riviin kun luokka jaettiin joukkueisiin. En muista että minut olisi koskaan edes valittu mukaan, meikäläinen aina sysättiin lopuksi jompaan kumpaan ryhmään tyyliin “Te saatte ottaa ton…”
Onneksi se oli kuitenkin vain kolme vuotta elämästä. Vaikkakin kolme hyvin hyvin pitkältä tuntuvaa vuotta. Aikanaan se onneksi päättyi ja opiskeluajat toivat ympärille ihan uusia kasvoja ja ihan erilaisen elämän. Oli vapauttavaa huomata, että elämä vasta alkoi peruskoulun jälkeen. Mutta arkuus muita ihmisiä kohtaan on säilynyt.
Aikanaan pelkäsin todella että oma lapseni joutuisi kokemaan jotain samanlaista lähtiessään opintielle. Onneksi näin ei ole kuitenkaan käynyt. Valitsimme myös pienen koulun jossa koulukiusaamisen estämiseksi tehdään todella työtä, eikä suljeta vain silmiä ja todeta ettei sellaista tapahdu kuten niin monessa muussa koulussa. Olemme myös onnistuneet luomaan avoimen keskusteluilmapiirin että pienen koululaisen on helppo kertoa kaikesta näkemästään ja kokemastaan, mitään ei tarvitse salailla. Aikuisen pitää opetella myös kysymään oikein. Pelkkään “Miten meni koulussa?” kysymykseen tuskin koskaan saa lapsen suusta kokonaisvaltaista vastausta.
Ja kysymisen lisäksi pitää myös osata ehdottomasti kuunnella.
Se, että tiedostin aikanaan 15 vuotiaana olevani jotain muuta kuin kaikki muut ympärilläni, sai pääni ehkä jonkin verran sekaisin, sillä tein kaikkeni jotta mistään mitä tein, sanoin tai käyttäydyin ei kävisi ilmi että olin vääränlainen. Tunsin itseni vialliseksi. Kaikkein eniten halusin olla vain ihan tavallinen, sellainen kuin kuka tahansa muukin ikäiseni poika. Yritin istua kuin kuvittelin tosimiesten istuvan. Opettelin räkimään kuten miesten kuuluu. Puhuin tytöistä, seksistä, tisseistä ja kaikista mistä sen ikäiset nyt vaan puhuu. Siitä mitä niiden tekee mieli mutta ne ei vielä saa. Siis seksistä ja tisseistä. Jonkin verran hankalaa oli ymmärtää mikä alastomien naisten tisseistä teki kiinnostavia, ne on vaan ylisuuret maitorauhaset. Mutta niistä piti vain osoittaa olevansa kiinnostunut.
Ensin sen haluaa pitää ihan omana tietonaan, eihän se kuulu kenellekkään muulle. Jossain vaiheessa kuitenkin tuli palava halu saada puhua siitä edes jonkun kanssa. Jonkun joka ymmärtäisi. Ensin kuitenkin piti löytää se joku, jonka uskoi ymmärtävän. Kuka ystävistä olisi suvaitsevaisin ja ymmärtäväisin. Enhän mä edes tuntenut silloin ketään jonka olisin tiennyt tuntevan samanlaisia ajatuksia. Enkä tiennyt ketään joka olisi koskaan edes sanonut tuntevansa jonkun joka olisi homo. Sehän oli silloin vain yksi monista haukkumasanoista. Ja kuka haluaisi olla jotain sellaista mitä itsekkin käytin pilkatakseni muita.
Niin se vaan oli että ketään sellaista ei ollut, ei vain tullut tilaisuutta puhua. Aika kului ja elämä jatkui seuraavat kymmenen vuotta, ennen kuin uskaltauduin lopulta kertomaan jollekkin. Säälittävää eikö. Elää koko lyhyt nuoruutensa olemalla jotain mitä ei ole. Se tuntui helpolta vaihtoehdolta. Ja jossain kohtaa sairasta mieltäni mä oikeesti uskoin, että kun vain todella uskon niin mäkin olisin normaali. Mutta ei se sitten mennyt niin.
Nykyään ne jotka omassa perheessäni jotain minusta tietävät on laskettavissa yhden käden sormilla, ja niistä yksi pitää minua sairaana (exäni). Siskoni ovat hyväksyneet minut tällaisena, mutta eivät hekään tahdo puhua siitä. Ovat tainneet jo unohtaakkin koska välillä kyselevät outoja naisystävä kysymyksiä. Veljelläni ei ole mitään hajua tai tietoa, ei sillä koskaan ole ollut. Faija, no on vaan parempi ettei se tiedäkkään kun se on muutenkin kusipää.
Äidille kerroin tietty. Mutta jokin siinäkin on, kun se ei koskaan edes kommentoi asiaa. Vaihtaa sujuvasti puheenaihetta jos edes yrittää keskustella. Mä luulen äitini ajattelevan, että jos siitä ei puhuta se ei ole olemassa.
Ehkä mä jokin päivä sitten vaan lakkaan olemasta.
Ei sen luulisi olevan yhtään vaikeaa olla oma itsensä. Silti se on. Haluan kovasti uskoa, että elämä on tässä ja nyt. Siksi se pitäisi elää täysillä. Osittain elänkin, mutta suuremmalta osin jarruttan todella kovaa. Muille hoen kyllä koko ajan kuinka elämä on ihan liian lyhyt. Se kannattaa elää.
Yski syy miksi jarruttelen on se, että menen joka aamu töihin työyhteisöön joka on ahdasmielinen, vanhanaikainen, jäykkä ja erittäin suvaitsematon. On helpompaa sopeutua siihen mitä ihmiset odottavat, kuin erottua joukosta silmiinpistävästi. Aina välillä yritän puhua suvaitsevaisuuden ja avarakatseisuuden puolesta, mutta aika turhaa. Niillä on kaikilla niin pinttyneet käsitykset siitä mikä on mitäkin. Eniten pelkään tulevani työpaikalla kiusatuksi. En kestäisi alati jatkuvia “huumorimielessä” heitettyjä letkautuksia, koska niitä kyllä tulisi. Niitä tulee nytkin, ja vaivautuneesti yritän vain nauraa jokaiselle homovitsille. Osui se sitten kuinka tarkkaan kohteeseensa tai ei.
Siksi siis menen jälleen huomen aamuna töihin heterona sinkkumiehenä jolta tiedustellaan jälleen tuhannensadanviidenkymmenennen kerran miten viikonloppu sujui ja löytyikö ketään kiinnostavaa tyttöä. Nyt kuitenkin on vielä sunnuntai ja menen katsomaan The Amazing Race ohjelmaa ihan vaan omana itsenäni.
Kirjoitan tätä kuunnellen Chamillionairen ‘Industry Groupie’ kappaletta jatkuvalla toistolla.
Olen varmaan onnistunut pettämään vanhempieni odotukset elämäni aikana kaikilla mahdollisilla tavoilla. Isäni odotukset torpedoin ammatinvalinnallani ja lopulta ryhtymällä sivariksi. Äitini onnistuin pettämään epäonnistuneella parisuhteella ja ilmoittamalla suhteestani toiseen, ja vielä mieheen.
En milloinkaan unohda sitä kaiken tyhjentävää katsetta minkä näin äitini silmissä, kun kerroin että en enää aio palata takaisin puolisoni luokse koska olin löytänyt elämäni miehen. Tuolla ilmoituksella musersin äitini kultaiset haaveet joita hän oli elätellyt poikansa tulevaisuudesta.
Se oli myös yksi vaikeimmista asioista joista olen joutunt kertomaan vanhemmilleni. Muistan vieläkin kuinka paljon vapisin ja tärisin kun olin päättänyt ilmoittaa asiasta. Edes omalle puolisolle kertominen ei silloin ollut yhtä suuren kynnyksen takana, vaan se tapahtui luontevasti ja yksinkertaisesti koska tämä sitä suoraan itseltäni tiedusteli. Muistaakseni muotoiltuna yhteen lauseeseen, “Sä taidat olla joku saatanan homo vai?!”
“Niin taidan olla.”
Why’s it so hard to love one another, Why’s it so hard to love
What do I have to do to be accepted, What do I have to say
What do I have to do to be respected, How do I have to play
What do I have to look like to feel I’m equal, Where do I have to go
What club do I have to join to prove I’m worthy, Who do I have to know
Why can’t we learn to accept that we’re different, Why’s it so damn hard
What do I have to learn to know what’s right for me, What do I have to know
What am I going to do when I feel righteous, Where do I have to go
Who should get to say what I believe in, Who should have the right
What am I going to do with all this anger, Why do I have to fight
Why’s it so hard to love one another
Dead Or Alive – Why’s it so hard (written by M. Ciccone and S. Pettibone)
Jossain afrikan valtiossa homoudesta voi saada 14 vuoden vankeustuomion, ja joissakin länsieuroopan maissa kuten suomessa homous voi olla vain yksinkertaisesti syy saada turpaansa.
Tässä se nyt on, minun blogini. Enemmän minusta löytyy tuolta minä ja blogini sivulta.
