Kuolema teki Michael Jacksonista yhden vuorokoauden aikana pyhimyksen. Sadat miljoonat ihmiset surivat ja surevat edelleen näkyvästi supertähden pois menoa. Missä nämä kaikki ihmiset olivat piilossa ennen Michaelin kuolemaa? En ainakaan minä nähnyt kenenkään hurraavaan popin kuninkaan mahtavuutta kaduilla tai missään muuallakaan. Vain vannoutuneimmat fanit edes kehtasivat tunnustaa ihannoivansa Michaelia. Suuri yleisö oli jo ajat sitten hylännyt tuon oudon ja omalaatuisen muusta maailmasta melkein täydellisesti eristäytyneen megatähden. Kuolema teki Michaelin ihannoimisesta kuitenkin hetkessä yleisesti hyväksyttävää ja Miihkaeli tunnustettiin yleiseksi hyväntekijäksi joka ei tahtonut mitään muuta kuin luoda parempaa maailmaa.
Muutama tunti popin kuninkaan kuolemasta markkinakoneistot jylläsivät jo täysillä. Jokainen joka osaa haistaa rahan tiesi välittömästi, että nyt jos koskaan Michael Jacksonin nimi on keino ansaita rahaa. Levykauppojen perähyllyillä pölyttyneet Jackson levyt kaivettiin eturiviin näyville ja kadut täyttyivät krääsä myyjistä joista jokainen halusi “antaa” faneille mahdollisuuden surra idoliaan MJ paita päällä. Media ei muusta vuorokauteen uutisoinutkaan kuin Michael Jacksonista, menneestä loistosta, kuoleman mysteereistä ja tulevista massiivisista oikeustaisteluista popin kuninkaan perinnöstä.
Mutta mitä hittoa sitten tapahtui? Miten kuolematon voi yllättäen olla kuollut?
Michael ei koskaan oppinut elämään maailman asettamien rajojen ja sääntöjen mukaan. Tämä maailma oli ihan liian rajoittunut Michelille. Hän halusi luoda itselleen oman maailman jossa kykenisi elämää omien sääntöjensä mukaan. Elämän piilossa “tavalliselta” maailmalta. Michaelin ympärillä pyöri aina ihmisiä joiden ainut tarkoitus oli yksinomaan hyötyä popin kuninkaasta. Nämä vamppyyrit imivät itseensä kaiken sen mitä Michael Jackson nimellä vain sai maailmasta irti.
Mitä helvettiä Michaelin henkilökohtainen lääkäri mahtoi ajatella antaessaan tähdelle kuollettavan piikin särkylääkettä? Ei ainakaan mitään järjellistä. Yksi hyväksikäyttäjä muiden joukossa. Vai eikö kukaan Michaelin lähellä olevista uskaltanut sanoa Ei ja kieltää tähdeltä mitään. Toetutettiinko kaikki kuninkaan toiveet viimeistä pyyntöä myöten kyseenalaistamatta esimerkiksi suurta lääkkeiden käyttömäärää ja siitä aiheutuvia seurauksia? Kaikki kuitenkin Michaelin läheltä kertovat tietäneensä suuresta lääkkeiden väärinkäytöstä. Eikö kukaan muka kuitenkaan tehnyt asialle yhtään mitään? Se tuntuu oudolta.
Kukaan ei tiedä Michaelista täysin varmuudella mitään muuta kuin hänen nerokkaan musiikkinsa ja sen mitä hän halusi tuotannollaan ihmisilleen näyttää ja kertoa. Kaikki muu on mysteeri julkiselle yleisölle. Tuo mysteeri luultavasti levitellään nyt koko maailmalle kaikkine outouksineen ja mysteereineen. Mutta tarviiko meidän loppujen lopuksi tietää siitä yhtään enempää kuin nyt tiedetään? Jos medialta kysyy, vastaavat he luultavasti rahankiilto silmissä että “ihmisillä on oikeus tietää idolistaan enemmän”. Tällä kuolemalla tehdään rahaa paljon ja pitkään.
Michael tuskin saa levätä rauhassa vielä pitkään aikaan. Aika kultaa kuitenkin muistot ja Michaeli nousee pop taivaan korkeuksiin pyhimykseksi Elviksen ja Marilyn Monroen joukkoon. Kuolemasta tehtiin hieman salaperäinen (luultavasti tietoisesti) juuri tämän takia. Michelin huhutaan olleen kuollut jo kotona, mutta dramatiikkaa saatiin lisää kun vaatimalla vaadittiin Jacksonin viemistä sairallaan ja elvytyksen jatkamista tunti kausia. Internet hoiti lopun. Draama ja kohu oli valmiina.
Michael Jackson on jotain sellaista, jota suurempaa ei kenestäkään enää ikinä voi tulla.
Ei koskaan.
Michael Jackson oli ja tulee aina olemaan “King Of Pop“.
Voisiko se johtua siitä, että lapsena leikin useimmin siskojeni kanssa barbie nukeilla ja leikkiastiastoilla, kuin ikinä olin edes kiinnostunut auto ja sotaleikeistä? Kiinnostusta on aina enemmän ollut niin sanottuja tyttöjen leluja kohtaan, kuin mitään mikä yleensä koetaan enemmän poikien jutuiksi. Mikään ei ollut sen mahtavampaa kuin pukea pieniä nukkeja mitä kauniimmilla vaatteilla. En ole koskaan ollut muistaakseni muksuna kiinnostunut mistään poikien jutuista toden teolla. Ehdottomasti kaikkein parasta oli pukeutua mitä ihmeellisimpiin vetimiin ja äidin korkokenkiin, sekä leikkiä kotia muiden poikien kanssa. Itse olin niissä kotileikeissä aina perheen äiti.
Nyt kun asian kirjoittaa itselleen näkyviin, niin ei ole varmaan ollut mitenkään epäselvää niille jotka asian huomasivat tämän pojan seksuaalinen suuntautuminen. Vaikka se itselle on ollut välillä tuskien taivalta, ei se ehkä sitten kuitenkaan niin näkymätöntä ole muulle maailmalle ollut.
Teksin innoittajana toimi TV1 Prisma: Miten minusta tuli minä? -ohjelma
Joitakin sekalaisia mainontaan liittyviä mielenkiintoisia valokuvia pitkin maailmaa. Melkein kuin minkä tahansa suomalaisen kaupungin katukuvasta otettuja. Kuvien lähdettä en pysty laittamaan, kun en enää muista mistä nämäkin on kaikki löytyneet.
Helsingin Sanomat 17.5.2009
Euroviisut on suosittu tapahtuma homojen keskuudessa.
Fakta. Homojen hommaa jep. Tämän vuoden voittaja Alexander Rybak on kyllä niin ihqu kundi, että kaikki euroopan homot yhdistyivät ja äänestivät Norjan ennätyspistemäärällä voittoon. Kerrassaan käsittämättömän mahtavaa. Kuka muu ansaitsisikaan voittoa paremmin kuin ihkupylly Alex. IIH.
Olkoon kuinka ihqu tahansa, niin Alexin eteen kiilaa kreikkalainen jumala Sakis Rouvas. Tämän itsensä ketkuttelijan ja hurmurin olisi suonut voittavan. Mutta ei niin ei, vaikka kuinka paljasta kiiltävää rintaa yritettiinkin homoyleisölle tarjota. Paita pois ja se olisi ollut siinä. Massiivinen pistevoitto. Ehkä jopa yli maagisen 400 pisteen. Huokaus.
Ei ne heterot näistä viisujutuista mitään ikinä tajua. Kumma kun edes viitsivät niitä seurata. Jättäisivät show niille jotka siitä jotain tajuavatkin. Homoille koko homma, niin saataisiin kunnon menoa ja meininkiä viisuihinkin. Ja lisää paljasta pintaa. Glitteriä. Diskopalloja. Kaikkea sellaista mikä “on suosittua homojen keskuudessa.”
Niin erilaista vaikka niin lähellä toisiaan…
Suomessa:
Eduskunta on hyväksynyt perheen sisäisen adoptio-oikeuden homo- ja lesbopareille. Lakimuutos hyväksyttiin äänin 108-29. Laki antaa rekisteröidyssä parisuhteessa elävälle mahdollisuuden adoptoida kumppaninsa lapsen, ja lasta pidetään tämän jälkeen parin yhteisenä lapsena. Lapsella voi olla korkeintaan kaksi vanhempaa, ja adoptio vaatii biologisten vanhempien hyväksynnän.
Venäjällä:
Moskovan poliisi on kovin ottein keskeyttänyt homoseksuaalien mielenosoituksen. Seksuaalivähemmistöjä puolustavia aktivisteja oli kokoontunut Moskovan yliopiston lähelle vaatimaan homojen oikeuksien parantamista Venäjällä. Moskovan pormestari Juri Luzhkov on kuvannut homoseksuaalisuutta saatanalliseksi.
Eilen oli vapun aatto, löysin itseni nukkumasta jo hyvissä ajoin. Ei olisi voinut oikeastaan yhtään rauhallisemmin viettää tätä työväen railakasta bilejuhlaa. Hyvää ruokaa, leffa ja oma rauha. Siinähän se ilta meni yksikseenkin ollessa. Ei tullut lähettyä yhtään mihinkään. Joskus (ja aika useinkin) on vaan hyvä olla omissa oloissaan ja nauttia elämästä sinällään ilman häiriöitä. Saattaa tuntua tylsältä ja joidenkin mielestä sitä varmaan hyvin pitkälle onkin. Mulle kuitenkin kelpaa, jopa enemmän kuin hyvinkin välillä.
Aamulla oli mukava herätä ilman minkäänlaista vapinaa ja tärinää, hyvin nukkuneena ja pirteänä aurinkoiseen päivään. Hyvää vappua!
Kevät tuo tullessaan aurinkoa ja lämpöä. Ihmiset ovat hymyileviä ja iloisia. Toisin kuin pimeän ja synkän talvikauden aikana. Itsessäni olen ainakin huomannut, että valoisaan aikaan olen useammin ulospäin suuntautuva ja ihmisten ilmoille hakeutuva. Talvella tulee käytyä duunissa ja hakeuduttua kodin lämpöön. Piiloon muilta.
Silti kevät voi hetkittäin vituttaakin ja se sallittakoon kaikille. Ylipirteät auringon herättämät yksilöt saattavat rassata hermoja. Varsinkin silloin jos ei itse tunne oloaan järin hehkeäksi juuri sillä kyseisellä hetkellä.
+22 ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta.
Uusi suhde pysyy ulkopuolisten mielenkiinnon ulottumattomissa ainoastaan tietyn aikaa. Jossain vaiheessa ne (muut ihmiset) vaan näköjään ryhtyy kyselemään ja ääneen pohtimaan missä aikani oikein vietän. Ilmeisesti normaaleista rutiineista poikkeaminen pidemmän aikaa ja mysteeriset “katoamiset” näköpiiristä eivät jää kuitenkaan huomaamatta muilta. Niin jo toivoin, että tää voisi mennä paljon kauemmin ihan vaan näin meidän juttuna.
Ihmisillä kun tuppaa olla sitten tapana jossain vaiheessa laukoa omia mielipiteitään asioista. Asoista joita en välttämättä halua juuri nyt kuulla. Ei nyt. Ei tällä kertaa. Tässä oli vähä niin kuin tarkoitus, että tää on mun elämä ja muilla olisi omansa. Älkää tunkeko nokkaanne nyt tähän juttuu lainkaan. Teidän nokkailunne lisäksi tässä on nyt muutenkin ihan tarpeeksi asoita pohdittavana.
Meillä on olemassa sopimus, että asiat eivät saa mennä kuitenkaan liian syvällisiksi. On oltava tilaa elää ja hengittää. Luomalla luottamuksellisen suhteen voi kumpikin mennä aika lailla mielin määrin. Kunhan siis vain luottamus on kunnossa. Molemmin puolin. Ei mitään vakavia “ikuisuuksia omasi” lupauksia. Koskaan, ei koskaan voi tietää mitä vastaan tulee. Enkä muutenkaan ainakaan itse ole täysin varma siitä mitä tunnen ja mitkä tunteista ovat vain ihastumisen huumaa.
Silti. Kaikesta sovitusta huolimatta. Joku nyt olettaa jo ihan ihan liikaa. Ja tuntuu ryhtyvän odottamaan mahdottomuuksia liian pian. Ihan liian pian. Niin ei ollut puhe. Mä en ainakaan ole luvannut mitään ja olen mielestäni tehnyt sen erittäin selväksi. Jotenkin tässä nyt kuitenkin epäilyttää, ettei viesti sitten kuitenkaan mennyt perille saakka.
Ei saa silti ymmärtää väärin. Kaikki on ihanaa. Hän on ihana. Mutta jokin askarruttaa…
Helvetin vaikeaa opetella elämään suhteessa toisen ihmisen kanssa. Vaikka kyseessä ei ole todellakaan mikään selkeä parisuhde, ahdistaa toisen ihmisen osoittama huomio aivan suunnattomasti.
On ihanaa kun on joku jota kiinnostaa, haluaa kuulla miten päivä meni ja niin edelleen. Mutta olen huomannut itsessäni piirteitä, että en vain yksinkertaisesti jaksa olla jatkuvan kiinnostuksen ja mitä henkilökohtaisempien uteluiden kohteena. Se vaan rassaa pääkopassa.
Kait ihmissuhteisiinkin kuuluu jonkin asteinen yksityisyys? Jotkut asiat ovat vain asioita jotka kuuluvat yksinomaan minulle. Ei muille.
Katolisen kirkon johtaja Paavi on verrannut homoseksuaalisuutta ympäristöongelmiin, kuten sademetsien tuhoutumiseen. Paavi Benedictus XVI sanoi papistolle pitämässään puheessa, että heteroseksuaalisuutta pitäisi suojella aivan kuten luontoa, koska samalla kirkko suojelee näin ihmiskuntaa omalta tuholtaan. Paavi tuomitsi myös sukupuoliteorian, jonka mukaan ihminen voi kokea sukupuolensa eri lailla kuin mitä biologia on määrittänyt. Paavin mukaan ihmiskunnan pitäisi kunnioittaa luomistyötä ja muistaa, että ihminen on luotu mieheksi ja naiseksi.
Sademetsät tarvitsevat meidän suojeluamme, mutta ihminen – olentona jossa on viesti, joka ei suinkaan ole ristiriidassa hänen vapautensa kanssa vaan hänen vapautensa ehto – ansaitsee saman suojelun, Paavi Benedictus XVI.
Paavi kertoo perinteisessä vuoden lopettajaispuheessaan aina näkemyksiään asioista, joita pitää tärkeinä juuri sillä hetkellä. Katolisen kirkon mukaan homoseksuaalisuushan sinänsä ei ole synti, mutta homoseksuaalisuuden harjoittaminen on.
En tiedä miksi sillä sinänsä on mitään merkitystä tuomitseeko kirkko homouden harjoittamisen vai ei. En minä ainakaan tarvitse minkäänlaista hyväksyntää elämälleni kirkolta. Paavi puhuu vaan omasta puolestaan, ei jumalan suulla. Jumala rakastaa joka tapauksessa.
Hyvää joulua…
There are too many questions
There is not one solution
There is no resurrection
There is so much confusion
Nukuttaa. Ei vieläkään kunnon yöunia.
Tuskastuttaa. Liikkeelle pääseminen on aina vain vaikeampaa.
Pelottaa. Nukunko enää ikinä?
Nälkä. Ei todellakaan mitään syötävää koko talossa.
Uuvuttaa. Töissäkäynti tuntuu enemmän kuin pakolliselta touhulta.
Sattuu. Kun on vaan fyysisestikkin jo niin poikki.
Väsymys. Pakko pysyä hereillä. Yöhön on vielä pitkä aika.
Yksinäisyys. Ei täällä ole ketään.
Epätoivo. Tätä tulee kestämään kauan.
Ikävä. Se vain kalvaa sisällä.
Nälkä. Pakko lähteä ruokakauppaan.
Ahdistus. Liian paljon ihmisiä ympärillä yhtä aikaa.
Helpotus. Kotona. Turvassa.
Tyhjyys. Aamuun on vielä pitkä aika.
Jos joskus on ollut aikoja, ettei oikeasti ole ollut mitään tekemistä, niin nyt on kyllä toisin. Ei minkäänlaista aikaa edes pysähtyä hetkeksi miettimään hiukan pidempään mihin päin onkaan menossa.
Enkä edes ymmärrä miten olen ajautunut tällaiseen tilanteeseen.
Liian paljon tapahtuu ihan liian pienessä ajassa, ja koko ajan joku tahtoo jotain. Jatkuva riittämättömyyden tunne pukkaa päälle. En yksinkertaisesti pysty siihen kaikkeen mitä ihmiset multa haluavat.
Ja vaikka menen ja tulen minkä ehdin, niin tuntuu että olen hylännyt juuri sen ihmisen joka eniten tarvitsisi huomiota. Sen kaikkein pienimmän. En vain ehdi antamaan omasta ajastani edes sitä pienintä hetkeä niin usein kuin haluasin.
Se asia vaivaa ihan vitusti ja syyllistää.
Tiedän mitä halua ja tiedän kuinka se saavutetaan. Silti ahdistaa ihan saakelin paljon, koska en ole kuitenkaan ihan varma mitä nyt olen tekemässä.
Päällimmäisenä on koko ajan tunne, että päin persettä menee kuitenkin. Teki sitten mitä tahansa loppupeleissä.
Ei siis vaan hymyilytä tai ole muutenkaan mitenkään positiivinen olotila. Ei vaan ole. Enkä usko että ihan hetkeen sellaista on näkyvissäkään.
Yhä useampi ihminen rupeaa ärsyttämään päivä päivältä hiukan enemmän. Kaikki pienetkin asiat syö mieltä ja vituttavat koko ajan enemmän ja enemmän.
Hetkittäin tekee mieli yksikertaisesti huutaa.
Kaikista eniten kun nyt vaan toivoisin voivani olla ihan yksin. Rauhassa.
Eikä vaan just nyt. Vaan aina. Jatkuvasti.
Ajatukset on niin sekavia, ei tästä kukaan ota selvää.
Salailua, piilottelua, hiipailua. Vittu pää hajoaa tähän. Miksi onnistun tekemään kaikesta niin saakelin vaikeeta, kun sen ei ees pitäisi olla. Ehkä mä en kuitenkaan halua olla sellainen kun olen, ja siksi teen kaikkeni jotta olisin edeleen piilossa todellisuutta. Tai kyllä mä kait haluan, mutta en vain voi ja uskalla. Oon raukkis siis. Kaikki muut vaan tuntuu olevan niin vapautuneita ja sinut itsensä kanssa, että oma elämä tuntuu vieläkin vaikeammalta. Mutta ketäpä muutakaan voi syyttä elämänsä vaikeaksi tekemsestä, kuin itseään.
Melkein kaksi viikkoa meni, että taisin olla joka vitun ilta kännissä. Onnistuin silti aina jotenkin aamuisin raahautumaan duunipaikalle. Hirvee vapian ja tärinä, mutta eikun lisää viinaa. Ja loppujen lopuksi se ei ees helpottanut oloa. Ei edes hetkellisesti, vaikka niin toivoinkin. Mutta ei tää selvänäkään oleminen tee asioista yhtään sen selkeämpiä.
Pitäs varmaan jotenkin ryhdistäytä, mutta kun ei kiinnosta.
Oon päätänyt vältellä maailmaa. Ja kaikkia ihmisiä. Kaikki asiat korjaantuu, kun on vain ihan hiljaa paikallaan eikä liiku ollenkaan.
Viikonlopun jäljiltä on syyllinen olo. Vaikka ei mulla pitäisi olla, tai siis enhän ole olut tilivelvollinen kenellekkään tekemisistäni enää pitkään aikaan. Paitsi itselleni. Tiedän itseni millainen olen, tai siis ainakin ajoittain uskon tietäväni, ja kyllä mä ihan varmaan tiedänkin. Silti aina välillä lähden mukaan leikkiin johon ei pitäisi ryhtyä.
Ihmisiä sattuu ihan turhaan. Se on kumma, että vaikka tietää ettei tekosistaan välttämättä seuraa mitään hyvää yhtään kenellekkään niin silti sitä ei vaan tajua. Koska ei se voi olla niin ettei vaan välitä, sillä kyllä mä mielestäni välitän asioista. Mut jotenkin järki vaan sumentuu. Sit on pitkä aikaa tällanen paska fiilis ja morkkis ettei mikään oo pahempaa. Mä en ees haluu nähä oikein ketään vaan olla ihan omissa oloissani ja se tunne voimistuu koko ajan. Ei jaksa oikein yhtään mitään.
Jos pystyis omaamaan sen verran selkärankaa, että kykenis sanoo ihmisille miten asioiden oikea laita todellisuudessa on. Eikä lähtis aina vetään jotain teatterii ja esittää taas iänikuista “Hei tässä on ihan tavallinen hetero!” esitystä. Varsinkin kun kyseessä on toisen ihmisen tunteet, ja koko vitun monimutkainen elämä parisuhteineen ja aviomiehineen.
On olemassa niitä hyviä päiviä, jolloin kaikki sujuu kuin vettä vaan, ja voi olla iloisin mielin vailla huolen häivää. Sitten on olemassa “voi vittu” päiviä, jolloin mikään ei suju sitten yhtään mitenkään. Eilen, tai viime yönä, vai oliko se tänä aamuna, sain huomata ettei tuo vituiks mennyt päivä ole edes paha. Kun mopo karkaa totaalisesti käsistä on lopputuloksena normi vitutustakin pahempi olotila.
Voiko ihminen yhtään enempää törttöillä ja toimia vastoin kaikkea mitä järki huutaa päässä? Jep, kyllä voi. Ja vallan helpostikkin. Jotenkin kun se vaan lähtee niin sitten se vaan lähtee aina vauhdilla ja ei sitä vittu osaa tai tajua pysäyttää ajoissa. Asiaahan auttaisi kyllä ettei joisi sitä viinan pirulaista, tai ei ainakaan joisi sitä liikaa liian vauhdikkaassa seurassa. Koska jos paikalla on yhtä aikaa useampia joilla kaikilla tuntuu mopo karkaavan käsistä samaan aikaa on seurauksena ihan vitun kova moraalinen krapula. Ja ihan fyysinenkin krapula kaupan päälle. Eikä joisi sitä viinaa ainakaan silloin, kun tietää aamulla joutuvansa menemään duuniin.
Tavallisessa krapulassa ei sinänsä mitään ole, se poistuu aikanaan ja se unohtuu ennen pitkää kuitenkin. Tuo moraalinen puoli on sitten ihan eri asia. Se kun ei tunnu häipyvän yhtään mihinkään. Pahenee vaan mitä selkeämmin tajuaa omat tekosensa.
Jotenkin musta tuntuu nyt että olen onnistunut pienessä ajassa taas sössimään niin paljon sellaista minkä eteen on nähty hyvin paljon vaivaa ja malttia. Olen kyllä mestari sotkemaan asioita aina silloin kun ne on juuri asettumassa kohdalleen. Ja se oikeesti vituttaa. Ja vituttaa vielä enemmän kun tietää ettei asioista voi syyttää muita kuin itseään.
Mä vaan oon välillä ihan paska. Sori.
Elämä tuntuu joskus vaan niin pirun epäreilulta. Oon ihan varma, että elämä nauraa paskasta nauruaan kun saa kiusata pientä ihmistä aina kun siihen vain löytyy tilaisuus. Ja ihmisraukat luulee että elämällä olisi vielä jotain tarkoitustakin. Ja jotkut jopa yrittävät löytääkin sellaista. Siis sitä elämän tarkoitusta. Vai etsittiinkö siinä elämälle sisältöä. Hmmm. Anyway.
Älkää turhaan etsikö. Se on tässä ja nyt, vain tämä hetki ja tämä elämä. Mitään muuta on turha odottaa, ei pilvilinnoja tai sitä toistakaan vaihtoehtoa. Sä oot vain se mitä sä oot. Ja sitten ku tää päättyy niin, sä et oo enää mitään. Muisto korkeintaan. Sekin on asia mikä haalistuu ajan myötä ja jossain vaiheessa kukaan ei vaan enää edes muista sua. Mitä sä sitten oot? (tää nyt ei liittynyt aiheeseen)
Tapasin ihmisen joka on oikeesti hyvä tyyppi. En voi oikein edes uskoa sitä todeksi. Mutta niin se vain on. Sellaisiakin ihmisiä löytyy. Ja todellakin ihan yks kaks yllättäen. Sitten mukaan kuvioihin astuu elämä. Juuri kun löytää jotain, niin elämä vie sen jonnekkin muualle. Voi damn. Se muuttaa pois. Kauas pois. Miks mä en voinut löytää sitä jo vaikka vuosi sitten, kun se ei vielä ollut lähtemässä mihinkään. Miks ihmeessä elämä saattoi meidän polut yhteen vasta nyt, ihan liian myöhään. Hyviä tyyppejä on vaan niin harvassa.
Vaikea tunnetila. Tekee mieli hyppiä riemusta ja samalla vituttaa niin saatanasti.
Aihe: Elämä
Löysin sattumalta tällaisen hajatelman tuolta, ja se pistää miettimään. Kuten niin moni muukin asia tässä maailmassa.
20 vuoden kuluttua tulet olemaan tyytymättömämpi niiden asioiden vuoksi, jota et tehnyt, kuin niiden, jotka teit.
Tämä tunnustus (vai huomionosoitus), tai mikä se nyt sitten onkaan, niin kiitos siitä Termos ja Johannes Knektman jotka blogini nimesivät omiin listoihinsa. Sääntöjen mukaan on siis nimettävä seitsemän blogia joille haluan antaa kyseisen tunnustuksen. Seitsemän on aika rajoittava numero. Vai saisiko nyt siis listata 14 kiinnostavaa blogia?
Maailman asioita mielenkiintoisesti ruotivat, sekä udelleen ja uudelleen lukemaan houkuttelevat mm. Überkuul, Ajantappaja, Nainen ratissa, Sinkkumies, Turisti, Pintaliito, Piparipiru ja lukemattomat muut. Tiedätte kaikki kyllä keitä teistä tarkoitan. Te voitte kopioida jokainen plakaatinne täältä ja levittää tunnustuksia eteenpäin.
Kiitos vielä.
